Torronsuo

Retki Torronsuon kansallispuistoon alkoi Hämeen luontokeskuksesta. Siellä oli oikein hyvät kahvit ja mustikka- ja mansikkalimpparia lähitilalta. Ja oikein mahtava palvelu! Kiitos kiitos! Oli ilo käydä. 

Saniteettitilojakin käytettiin ja naistenvessan seinään oli teipattu hauska tehtävä. Jos tulee pidempi istunto niin ei käy aika pitkäksi! Miesten vessasta ei kuulemma tätä ylellisyyttä löytynyt. Ehkä siellä ei ole tapana niin vilkuilla ympärilleen. En tiedä… 

Hämeen luontokeskus on Ruostejärven rannalla ja luontokeskuksen ranta olikin mitä mahtavin uimapaikka. Seuraavalla kerralla uikkarit mukaan! Kuultiin jotain outoa huutoa viereiseltä rannalta ja möykkäröinnin lähteeksi paljastui Eerikkikän urheiluopisto. Joku pelaamismeininki siellä oli meneillään. Ehkä KooVeeläiset asialla…. Mietin miten mahtaviin paikkoihin tällaisia opistoja onkaan rakennettu! Lepaa, Mustiala, Evo… Siellä sielu lepää. 

Ja eikun Torronsuolle. Kohti Kiljamoa siis. 

Forssan suuntaan menevät 2-tien sijaan päätettiin lähteä ajamaan pikkutietä numerolla 2802. Suosittelen lämpimästi! Mahtavia maalaismaisemia ja tiloja. Ja kylä nimeltä Letku! Ihastuin ja rakastuin. Ohi ajaessa nähtiin auto- ja ihmismeri, ja ihmeteltiin mitä täällä on oikeen männeillään?! No siellä oli opastekyltin mukaan Pirkon 50-vuotisjuhlat, jonne oli nähtävästi koko kylä tullut sunnuntaitällingeissään juhlimaan. Mahtavaa! Onnea Pirkolle. Teki kyllä mieli mennä mukaan. Vuan ei kehattu. Ja Torronsuollekin piti vielä keretä. Ja kaunis Torrokin vielä nähtiin matkalla! 

No niin kiire ei ollut, että oltaisiin menty suorinta tietä. Kun pikkusen ajaa ohi, löytyy hienoja juttuja.  Esimerkiksi tällainen rauhoitettu siirtolohkare. Siitä piti sitten pysähtyä ottamaan kuvia. Kohtasihan siinä nyt kaksi maakuntaa, kolme kuntaa ja kolme tilaa toisensa. 

Ja löytyihän se Kiljamokin.  

Pitkospuita myötenhän sitä suota kohdenkin mennään ja pitkospuiden varrelta löytyi myös aarteita. 

Ja siinä se avautuu. Torronsuo. Ei ollut tungosta, ainoastaan tuuli tukassa ja narina vaelluskengissä. Syvimmillään Torronsuolla on 12 metriä turvetta. Aikamoinen määrä… Mietin et josko mies ottaisi mua jaloista kiinni, heilauttaisi ylösalaisin ja tumppaisi turvelammikkoon, niin tulisi hyvät ja ilmaiset vartalohoidotkin samalla reissulla! Jäi seuraavaan kertaan kuitenkin. 

Jahas! Jotain outoa tässä nyt on meneillään...

Ja tässä maataan raatona odottamassa korppeja. Eivät tulleet. Naureskelivat meille pitkospuilla makaajille vaan… 

Ihmeteltiin myös kihokkeja. Jonkin aikaa mietittiin, kannattaako niitä koskettaa… Jos se nappaa sormen vaikka. No pakkohan se oli ja sormet on edelleen tallella. Aika vekkuli pieni otus. Tai kasvi. Vai mikä sen nyt sitten on. 

Ilma oli mitä mahtavin. Kello oli jo vailla yhdeksän illalla ja edessä näytti tältä… Oi Suomen kesä!

Kiljamosta löytyy jos jonkinlaista palvelua. Mustikka-, metsämansikka- ja lakkaitsepalvelun lisäksi löytyi nuotiopaikka ja huussi. Tästä puita ole hyvä. Onhan oma kirves mukana? Pidä koirat kiinni. Vessapaperit kotoa mukaan. Kenian reissulla joskus aikoinaan opin, että mukana täytyy aina olla kolme asiaa: vessapaperia, vesipullo ja sipisiä. Mieheni oli sitä mieltä että tulentekovälineet ja puukko olisi ehkä tärkeämmät, mutta se onkin mies. 

Ja löytyihän sieltä vielä tällainen! 17 metriä portaita puiden latvukseen. 

Aika mahtavaa! 

Alasmeno teki vähän tiukkaa… Mutta vain siksi ettei olisi millään hennonnut jättää noita maisemia ja tuulen tuntua tukassa. Torronsuolle mennään ehdottomasti syksymmällä uudelleen!

Ja vielä nähtiin ne kurjetkin. Kotimatka oli juuri alkanut ja mun mies näki kurkipariskunnan pellolla. Ne ei tästä kuvasta oikein hyvin erotu, mutta siellä ne on. Pysäytettiin auto ja jäätiin tuijottelemaan. Sen verran heitä tuijottelulla häirittiin, että ilmaisivat meille mielipiteensä aika kovaaäänisesti. Mahtava oli se töötti! Ja mahtava oli tällainen lopetus tälle matkalle.

Puurijärvi-Isosuo

Puurijärvi-Isosuon piskuinen pitkospuita pitkin etenevä luontopolku tuli valloitettua siis jo syksyllä 2013, mutta elämän kiireet vei päivityksen mennessään. Tässä kuitenkin kuvia. 

Evo

Usein ne ihmisen onnelliseksi tekevät asiat löytyy läheltä. Joskus täytyy käydä kaukanakin, jotta voi nähdä lähelle. Unelmiin maailmanvalloituksesta ovat tulleet viime vuosina voimakkaammin mukaan unelmat Suomen mahtavien luonnonalueiden valloituksesta. Aloitin jo viime vuonna projektin Suomen kansallispuistojen valloituksesta, mutta se jäi tuolloin luonnokseksi tänne blogin muistiin. Kuvauksen kohteena oli tuolloin Puurijärvi-Isosuo. Laitan kuvat tänne omassa postauksessaan, vaikka parhaimmat fiilistelyt on jo painuneet muistin loputtomaan unohduskoppaan. 

Tänään käytiin Evolla. Evo ei ole kansallispuisto, vaan retkeilyalue Hämeessä Hämeenlinnan ja Padasjoen välissä. Mielenkiintoinen se on mm. siksi, että siellä on kouluni Hämeen ammatti-intituutin metsäalan opetuksen yksikkö. Kiva käydä katselemassa muiden yksiköiden kampuksia. 

Evossa on muuten haku parhaillaan meneillään. Opiskele aikuiskoulutuksessa metsuriksi! 

Eikä ole siis tässä koulussa opiskeluympäristö ollenkaan pöllömpi. 

Halusin päästä hieman kapuamaan ja valittiin siksi Evon reiteistä Harjupolku. Reitti kuuluu osana myös pidempään Ilvesvaellus-reitistöön, jonka merkkinä olevia tassuja mekin seurattiin. Ilmeisesti olisi pitänyt seurata käpy-merkkejä, ja kolmen kilometrin sijaan tuli käveltyä hieman enemmän. Mutta mukavaa oli. 

Polku kulki vanamomattojen seassa...

…ja lähti nousemaan harjun päälle ketunleipäviidakossa. 

Päivä oli sateinen, eikä muista retkeilijöistä näkynyt merkkiäkään. Kun varustautuu sadetakilla, varmistaa sen ettei reitillä sada. Ei nytkään. 

Reitillä tulee vastaan isoa ja pientä. Mahtavat puut vie tietysti huomion, mutta läytyi sieltä paljon pientäkin. Vanamojen lisäksi löytyi talvikki. 

Tällä harjureitillä oli myös suo-osuuksia ja ihania pitkospuita! Pakko myöntää, etten ole koskaan ennen nähnyt karpalon kukkia! Oikein kauniita. Ja ne ihanat tuoksut suolla...

Suo oli niin kaunis, etten saanut ihastelulta otettua enempää kuvia. Suon vesi on lähdevettä, joka on suodattunut harjun läpi. Metsän reunaan oli muodostunut lähteen vedestä pieni järvennäköinen alue, jonka yli pitkospuut vievät. En ole koskaan nähnyt järven pohjaa niin hienona ja selvänä. Pohjan vesikasvit kurottivat pintaan yhtenäisenä leijailevana pystymattona. Kannattaa käydä ihastelemassa. Alla kuvassa kohta jossa lähde tulee maanpintaan. Vesi oli oikein raikasta ja ihanaa. 

Luontopolun loppupää oli hieman epäselvästi merkattu, ja hetken verran jouduttiin kävelemään edestakaisin ennen lähtöpaikalle pääsemistä. Ehkä tämä olisi vältetty jos olisi seurattu niitä käpyjä...

Evo on oikein mukava retkeilypaikka Hämeenlinnan lähistöllä asuville. Tullaan kyllä takaisin!

Jaana does KAPUA!!

Vai ei pääse mamma reissuun!! No vaikka sitten väkisin, mutta nyt mennään!

Olen jo muutaman vuoden seurannut KAPUA -nimistä juttua, jossa kiivetään maailman vuorille ja kerätään rahaa kehitysyhteistyöhön. Hainkin jo muutama vuosi sitten mukaan, mutta minua ei silloin valittu ryhmään. Siitä sisuuntuneena rupesin yrittäjäksi (jottei säännöllinen työaika estä varainkeruuta), muutin Hämeenlinnaan (jotta erotun useista päälkaupunkiseudun hakijoista) ja kasvatin lapsia isommaksi (jotta nekin pysyy paremmin mukana). Vaikka taisi nuo lapset ihan itse hoitaa sen kasvamisen...

Ja tämä taktinen suunnittelu tuotti tulosta! Tuossa sitä nyt ollaan ryhmäkuvassa, Joensuun Veden lahjoittama matkapipo päässä - Etiopian Ras Dashenin huipulle katselemassa! (Vai olikos se Das Rashen?!, ehkä opin reissuun mennessä...) Minä olen tuo keskirivin toinen oikealta keltaisessa huivissa ja pilkkupaidassa. Jengi näyttää aika pöljältä, ja kuten ensivaikutelmat yleensä - tämäkin vain vahvistui matkan kuluessa. :D

Tiedote ryhmän kokoonpanosta.

Ja mitä tämä kaikki sitten tarkoittaa? 

Me kapuamme apua. Jokainen kuvan henkilö kerää varoja neljän suomalaisen järjestön tekemään kehitysyhteistyöhön, ja meidän keräämät rahat kohdistetaan auttamaan kehitysmaiden naisia ja tyttöjä. Mukana järjestöistä ovat Väestöliitto, Plan, Taksvärkki ja Kynnys ry. Aika vakuuttavat taustajoukot meillä minusta! Tavoitteena on kerätä 1 euro/kiivetty metri and then some. Googlettamalla selviää, että Ras Dashen on 4550 metriä(!) korkea, joten siinäpä itse kullekin haastetta monella tavalla. 

Varainkeruuseen on tietenkin luvat kunnossa ja samoin välineet! 

Vaikka meillä onkin näin hienot lippaat, jokainen saa miettiä itse mikä on paras tapa rahojen keräämiseen. Aika jännä nähdä mihin kukakin päätyy ja miten se sujuu. Vaiettu kilpailu siitä, kuka kerää eniten rahaa ON NYT ALKANUT! Meille avautuu myös varainkeruusivut, sinne sitten voi apuroposia lahjoittaa kätevästi verkkopankin kautta. 

Miksi halusin mukaan? 

- Minulla on kolme lasta. 11- ja 6-vuotiaat tytöt ja 3-vuotias poika. Keskiluokkaisten, akateemisesti koulutettujen vanhempien lapsina noiden nappuloiden tulevaisuus näyttää aika hyvältä. Lähtökohdat pitäisi olla kohdallaan. Tulevaisuuden polkuja on mahdollista itse valita; naimisiin menot ja lasten hankkimiset, koulutus ja työ... Kaikilla lapsilla ei ole samoja mahdollisuuksia! Haluan kerätä rahaa hyvään tarkoitukseen.

- Afrikka on ihana! Tässäkin blogissa olen kirjoitellut kokemuksiani Keniasta, vuodelta 2009. Etiopiassa en ole koskaan käynyt ja odotan kovasti lyönkö Kenian 2000 kuvatun kuvan ennätykseni. No, siihen en oikeasti tähtää, vaan uuden näkemiseen ja kokemiseen.

- Pääsen itse näkemään, mihin tarkoitukseen rahat käytetään. Tämä on harvoin mahdollista. Haluaisin matkan jälkeen kertoa kokemuksista myös teille muille. Etiopiassa tutustumme Kynnys ry:n hankkeeseen, jossa tuetaan kehitysvammaisia naisia. 

- Vuoret ovat valloittamista varten! Hieman jäi hampaankoloon Keniasta ja etenkin toiselta vaelluskerralta kun en päässyt alkua pidemmälle. Valkoisen naisen tauti on auringolle herkkä iho. Olen läksyni oppinut! Kenkäni tahtovat vaeltamaan. Alla onnelliset vaelluskengät. 

                             

- Ja missä muualla voi tavata tällaisen joukon ihmisiä - eri ikäisiä ja   kaikinpuolin eri mallisia ja oloisia - jotka haluaa välttämättä marraskuussa juosta Etiopian lipun väreissä suomalaiseen järveen! Eipä missään... 

Niin ja tietenkin siksi että pääsin vihdoin toteuttamaan pitkäaikaisen haaveeni käyttää juomalasikiikareita!!

Katso video juuri löytämästäni lajista!

Olet sydämellisesti tervetullut mukaan matkalle!

Jaana

Minun Afrikkani - ananas ja puuhiili

Mä en tiennyt ennen tätä reissua missä, miten ja millaisena ananas kasvaa. Kuka ananakset kasvattaa, miten ja kuka ne korjaa. Puuhiilen poltto on rankkaa hommaa. Joku tekee sitäkin. Ja mitä siitä korvaukseksi sitten saa? Enhän mä nyt kovin paljoa enempää tiedä reissun jälkeenkään, mutta muutaman ananaksen kerkesin nähdä. Ja näin myös puuhiilen syntypaikan. 

Ananaksen tarina alkaa eroosiosta. Tuuli vie maan kun kasvillisuus poistetaan. Vesi tekee saman paikoissa, missä sitä sattuu taivaalta tulemaan. Sitten voi näyttää tältä. Aika kaunista, mutta myös lohdutonta, kun tajuaa mistä on kyse.

Ennen ananaksia puut raivataan pois ja pöheikkö poltetaan. Tätä taidettiin meilläkin aikanaan harrastaa Suomessa 1600-luvulla. Kaskiviljelyksi tätä kutsutaan.  

Sitten reikää maahan ananaksia odottelemaan. 

Kohta voi jo näyttää tältä. 

Ananas! Se kasvaa siis maassa. En kyllä tiedä missä muuallakaan se kasvaisi. En vaan tainnut koskaan uhrata koko ananakselle yhtään ajatusta. Purkista olen suurimmaksi osaksi ananakseni saanut. 

Ananaspeltoa esiteltiin vieraille. Luomuananas on hyvää siksi, ettei lannoitteisiin mene rahaa tai lannoittamiseen aikaa, ja siitä saa markkinoilla paremman hinnan. Harmi vaan, että tämä maa luomuna tuottaa hyvin ainoastaan pari vuotta. Mutta hei no hätä! Sitten kasketaan viereinen pöheikkö. Ja sen jälkeen sen viereinen jne. En oikein tiedä mitä pitäisi haluta. Luomuananasta jota tuotetaan näin. Vai lannoitettua ananasta, jolloin ravinteita kylvetään maahan ja ne huuhtoutuvat vesiin. Vai lopetanko ananaksen syomisen kokonaan. Mitä tämä viljelijä sitten tekee? Ei ole ihan helppoa ei. 

Tarkastellaanpa sitten ananaksen kulkemista pellolta lähemmäs meitä kuluttajia. Mitään en siitäkään tiedä, mutta kaksi kuvaa sain otettua tästäkin aiheesta. 

Ananasauto 1. Saatiin maistella tuon auton antimia. Oli aika erimakuista kun se purkkiananas. Kuorman päällä olettaisin olevan sadonkorjaajia. Nuoria miehiä ehkäpä.

Ananasauto 2? Kyytiläiset ovat hieman nuorempia.  

Vaan entäpä se puuhiili. Ihan joka paikassa maailmassa ei tule sähköä pistorasiasta, kun ei ole edes taloa saatikka sitten pistorasiaa. Joten jos halutaan lämmintä evästä, täytyy homma hoitaa muuten kuin sähköliesillä ja uuneilla. 

Tämä lienee sellainen miilu. Afrikkalainen miilu.

Tässäkin ymmärtääkseni oli sellainen, puu on poltettu ja kuljetettu pois. Kiitos ja näkemiin metsä. 

Puuhiilisäkkejä valmiina myytäväksi. Muistaisinpa numerot. Meille kerrottiin kuinka kauan yksi mies puita kaatoi, keräsi ja kasasi. (Kauan). Ja minkälaisen summan yhdestä tuollaisesta pussista maksetaan. (Vähän). Ja miten paljon miilun polttajalle työstä maksetaan. (Todella vähän). 

Mistä tulisi elanto Afrikan köyhille? Mistä tulisi energia korvaamaan heidän hiililietensä? Miten metsät säilyisivät, jottei tulevaisuus näyttäisi tältä: