lauantai 6. huhtikuuta 2013

Minun Afrikkani - ananas ja puuhiili

Mä en tiennyt ennen tätä reissua missä, miten ja millaisena ananas kasvaa. Kuka ananakset kasvattaa, miten ja kuka ne korjaa. Puuhiilen poltto on rankkaa hommaa. Joku tekee sitäkin. Ja mitä siitä korvaukseksi sitten saa? Enhän mä nyt kovin paljoa enempää tiedä reissun jälkeenkään, mutta muutaman ananaksen kerkesin nähdä. Ja näin myös puuhiilen syntypaikan. 


Ananaksen tarina alkaa eroosiosta. Tuuli vie maan kun kasvillisuus poistetaan. Vesi tekee saman paikoissa, missä sitä sattuu taivaalta tulemaan. Sitten voi näyttää tältä. Aika kaunista, mutta myös lohdutonta, kun tajuaa mistä on kyse.


Ennen ananaksia puut raivataan pois ja pöheikkö poltetaan. Tätä taidettiin meilläkin aikanaan harrastaa Suomessa 1600-luvulla. Kaskiviljelyksi tätä kutsutaan.  



Sitten reikää maahan ananaksia odottelemaan. 



Kohta voi jo näyttää tältä. 



Ananas! Se kasvaa siis maassa. En kyllä tiedä missä muuallakaan se kasvaisi. En vaan tainnut koskaan uhrata koko ananakselle yhtään ajatusta. Purkista olen suurimmaksi osaksi ananakseni saanut. 


Ananaspeltoa esiteltiin vieraille. Luomuananas on hyvää siksi, ettei lannoitteisiin mene rahaa tai lannoittamiseen aikaa, ja siitä saa markkinoilla paremman hinnan. Harmi vaan, että tämä maa luomuna tuottaa hyvin ainoastaan pari vuotta. Mutta hei no hätä! Sitten kasketaan viereinen pöheikkö. Ja sen jälkeen sen viereinen jne. En oikein tiedä mitä pitäisi haluta. Luomuananasta jota tuotetaan näin. Vai lannoitettua ananasta, jolloin ravinteita kylvetään maahan ja ne huuhtoutuvat vesiin. Vai lopetanko ananaksen syomisen kokonaan. Mitä tämä viljelijä sitten tekee? Ei ole ihan helppoa ei. 

Tarkastellaanpa sitten ananaksen kulkemista pellolta lähemmäs meitä kuluttajia. Mitään en siitäkään tiedä, mutta kaksi kuvaa sain otettua tästäkin aiheesta. 


Ananasauto 1. Saatiin maistella tuon auton antimia. Oli aika erimakuista kun se purkkiananas. Kuorman päällä olettaisin olevan sadonkorjaajia. Nuoria miehiä ehkäpä.


Ananasauto 2? Kyytiläiset ovat hieman nuorempia.  

Vaan entäpä se puuhiili. Ihan joka paikassa maailmassa ei tule sähköä pistorasiasta, kun ei ole edes taloa saatikka sitten pistorasiaa. Joten jos halutaan lämmintä evästä, täytyy homma hoitaa muuten kuin sähköliesillä ja uuneilla. 


Tämä lienee sellainen miilu. Afrikkalainen miilu.


Tässäkin ymmärtääkseni oli sellainen, puu on poltettu ja kuljetettu pois. Kiitos ja näkemiin metsä. 


Puuhiilisäkkejä valmiina myytäväksi. Muistaisinpa numerot. Meille kerrottiin kuinka kauan yksi mies puita kaatoi, keräsi ja kasasi. (Kauan). Ja minkälaisen summan yhdestä tuollaisesta pussista maksetaan. (Vähän). Ja miten paljon miilun polttajalle työstä maksetaan. (Todella vähän). 

Mistä tulisi elanto Afrikan köyhille? Mistä tulisi energia korvaamaan heidän hiililietensä? Miten metsät säilyisivät, jottei tulevaisuus näyttäisi tältä:

Minun Afrikkani - kaksi vuorta

Tykkään vuorista. Rakastan myös merta. Vuorille kuitenkin tykkään myös kiivetä sen sijaan kun mereen en oikein mielelläni mene. Kaksi tarinaa vuorille kiipeämisestä Keniassa. Toinen päättyi ihan yhtä hyvin kun mun snorklaamisyritys Intian valtameressä.


Base camp Ngong Hills Itä-Afrikan suuren hautavajoaman vieressä Nairobin kainalossa. No oikeasti ei ihan noin oikeaa kiipeilyjuttua. Meidän bussin parkkipaikka siis...






Olipa upeaa!


Kengissä Afrikan hiekkaa. 

Seuraava kohde.




Kiipeämisvälineiden kunto edellisenä päivänä ei luvannut hyvää. Näin käy kun laittaa valkoisen naisen Afrikkaan rannalle. Vaikkakin kinttuun oli sivakoitu ihan kiitettävästi suurta aurinkosuojakerrointa, jalat paloi. Tajusin ensimmäistä kertaa että iho todellakin on elin, jonka kunto vaikuttaa kaikkeen muuhunkin tekemiseen. 



Retkiporukka alkumatkassa. 

Ei mennyt kauaakaan kun retkiryhmä pieneni yhdellä. Hengästyin heti kävelyn alussa ja sydän hakkasi. En ollenkaan tajunnut miksi en pysy porukan mukana. Päätin jättää homman toiseen kertaan ja muut jatkoivat matkaa.


 Tässä syy. Jalat eivät olleet hirmu nätit. 


Kengätkin sai lomaa. 

Etsin kivan kallion ja perustin leirin. 


Afrikan taivaan bongailu ei ollut ollenkaan huono vaihtoehto. 




Yksin alastuleminen oli kyllä aika mielenkiintoista. Kolmesti mietin että mitä jos en löydä oikeaa polkua. Löysin kuitenkin. Harmitti vähän että vuori jäi multa valloittamatta, mutta ehkä kaikkia vuoria ei ole tarkoitettu valloitettavaksi. 

Yhdet elämäni parhaimmista päivänokosista vietin auton konepellin päällä vuorta ja taivasta ja kaikkea ympärillä olevaa katsellen. Hatun alta, välillä vähän pää vinossa.







Minun Afrikkani - Intian valtameri

Aivan toisenlainen Afrikka löytyy rannikolta. Itä-Afrikan rannikkoa syleilee Intian valtameri. Kurkataanpa nyt sen rannoille.


Ihan niinkun Kanarialla. Ei vai? Mitä täältä puuttuu? Ihmiset! Voiko olla ihanampaa..



"De rich also cry". Tällä käytiin merellä. 



Jotkut tykkää snorklaamisesta. Toiset ei. 



Joku liiteli aalloilla. Sillä oli vähän isommat mestat tuolla rannalla. Näillä rannoilla tallustaa kuulemma etenkin italialaisia rikkaita. 



Tänne ne rikkaat tuodaan itkemään. 



Jotain ihan muuta. 




Käytiin myös mangroverannalla. Vesi puuttuu!



Ja heti alkaa kotilot ja ravut hyppimään nenille. 


Erilainen rantatie.